maanantai 2. joulukuuta 2013

May you live all the days of your life.

Mä kerkesin syksyn alussa ihmetellä mihin se jumalaton haikaraparvi oli menossa kotimme yläpuolella, niin näköjään ne piipahti aika monessakin osoitteessa matkalla.... Mutta. Ensinnäkin. Sanottakoon se nyt heti, ettei tule väärinkäsityksiä. Mulle ei ole tulossa perheen lisäystä - ei vauvoja, ei koiria, ei laukkuja. Postauksen tarkoitus on kuitenkin nostaa esille lapsiaihe, ja vähän muutakin siinä samalla, sillä niitä vauvoja tuntuu nyt tulevan jokaiselle...vai onko tilanne sittenkään muuttunut miksikään?


(Kuvat: 9to5chic, Northern Light, Sofis snapshots)

Mä olen painanut niin monta vuotta laput silmillä, etten tiedä, olenko nyt kokenut jonkin herätyksen vai mikä on... Täysi-ikäiseksi asti yritin tulla sairaan hyväksi lentopallossa, lukiossa suoritin tuplamäärän kursseja ja kirjoitin kahdeksan ainetta (en edes viitsi mainita kuinka montaa niistä luin pitkänä), sitten samalla oli töitä, olihan pakko elättää itsensä ja kerätä työkokemusta uraa varten, sitten yliopisto ja työt, se ei riittänyt, piti aloittaa vielä ammatikorkeakoulu siihen päälle ja vähän lisää töitä, työharjoittelun kautta työelämään, valmistuminen, töitä, toinen valmistuminen, lisää töitä, lisää työpaikkojen vaihtamisia ja lisää töitä ja sitten vielä blogin kirjoittamista, ja taas lisää töitä.....ajattelin koko ajan, että kova työ palkitaan. 

Ehkäpä osittain sen takia ja osittain saavutusten myötä ja osittain ehkä sen myötä, että ikää tulee niin itselleni kuin muillekin ympärillä, niin sitä jotenkin alkaa saamaan toisenlaista perspektiiviä elämässä. Vähän aikaa sitten mulla oli takki niin tyhjä, etten saanut oikein mistään kiinni ja jäin miettimään koko ajan sitä, mitä siitä jäi itselle käteen. Ja varsinkin kun näin vielä vierestä sen, missä itsekin olisin tätä tahtia ollut kahdenkymmenen vuoden päästä....

Nyt olenkin yrittänyt opetella hallitsemaan omaa elämääni ja omia ajatuksiani toisella tavalla. Jos jokin ei tunnu hyvältä, niin sitä ei ehkä aina kannata tehdä suorituspaineen tai ryhmäpaineen takia. Olen yrittänyt tunnistaa itsessäni sen fiiliksen, kun annan tunteiden vaikuttaa. Esimerkiksi jos tulee stressi tai kiire, niin yritän huomata sen ajoissa, hengitellä syvään ja nauraa asialle. Kiire ei poistu senkään jälkeen mihinkään, mutta se hetki, jolloin laittaa asiat oikeaan perspektiiviin auttaa kummasti! Tänään olin tulossa koirien kanssa lenkiltä ja liukkaassa ylämäessä meinasin heittää pannut. Lörppöpipo valahti silmilleni ja lörppo heilahti eteen. Ensimmäinen ajatus oli tietysti se, että p***a jos joku näki. Sitten ajattelin....p***a, pipokin tuntuu olevan päässä miten päin sattuu. Noloa. Ai, käteenkin sattuu.... Kunnes tajusin, että jos jotain olisi sattunut, niin siitä olisi tullut talonyhtiölle laskua ja selittelyä, eikä ketään kiinnostaisi oliko kaatuminen noloa. Tämä oli vasta neljäs asia, jota sillä hetkellä ajattelin, mutta huomasin kuitenkin ajattelevani asiaa ja päätin, että ensi kerralla ajattelen sitä ensimmäisenä!

Tällaiset pienet asiat tekevät arjesta toisenlaista. Olen ajatellut, että blogiakin kirjoitan vain silloin kun kerkiän, enkä ota siitä paineita. Vielä. Sitten toki, jos täällä ei enää käy ketään, heh. Olen alkanut ihan pikkaisen uskomaan siihen, että elämä sujuu vaikkei käsikirjoittaisi jokaista pientä asiaa. Jos tähän mennessä noin puolet tutuistani ovat olleet valmiina ravistelemaan minua nähtyään vauvakuvan yläpuolella, niin viimeistään tämän kommentin kohdalla kaikki äidit ovat varmaan valmiita antamaan mulle litsarin. Nimittäin siitä ei ole pitkä aika, kun ajattelin, että perheen perustaminen tarkoittaa uran loppua (siitäkin huolimatta, että moni onnistuu yhdistämään molemmat). Ja uran loppuminen tarkoittaa taas niin monia muita asioita, kuten mahdollisuuksia huolehtia perheestä ja läheisistä (tätä en lähde blogissa avaamaan). 

Nyt kun pakostakin törmään jokaisessa seuraamassani blogissa tyylikkäisiin äiteihin, näen töissä ja vapaalla lähipiirissä ihmisiä, jotka onnistuvat hankkimaan molemmat ja säilyttämään vielä hoikan ulkomuotonsa, niin maailma alkaa muuttua värikkäämmäksi. Ja ennen kaikkea, mä olen aidosti onnellinen äitiyslomalle jäävien tuttujen puolesta. Mua kiinnostaa nykyään vauvat yhtä paljon kuin muutkin asiat elämässä. Sillä ainahan voi osallistua keskusteluun ja oppia asioista?! Ehkä joku päivä niistä on hyötyä itsellekin tavalla tai toisella. Pointti on kuitenkin se, että jos välillä unohtaa omat asiat ja katsoo mitä ympärillä tapahtuu, niin se ei ainoastaan hidasta oman agendan toteutumista, vaan ehkä jopa antaa enemmän ja sitten kun palaa ajatuksissa itselle tärkeisiin asioihin, niin nekään eivät enää niin pahasti ahdista. Samalla kerkiää jakaa muiden iloja ja tulee itsekin iloiseksi.

Sen enempää menemättä niihin syihin, miksi olen ollut niin pitkään laput silmillä tai miksi olen ollut niin musta-valkoinen monien asioiden suhteen tai miksi mun on tarvinnut koko ajan suorittaa enemmän kuin yhden ihmisen on fyysisesti mahdollista, olen hirvittävän iloinen, että jotain pientä on päässäni tapahtunut. Kaksi hernettä ovat vihdoin osuneet yhteen. Elämä on ehkä edelleen käsikirjoitus ja laatikko, josta ei pääse pois. Ja ehkä se jopa luo turvallisuuden tunnetta. Mutta loppujen lopuksi jokainen käsikirjoittaa oman elämänsä itse ja nikkaroi laatikostakin niin suuren tai pienen kuin itse haluaa. Mulle on selvästi tullut ahtaan paikan kammo omassa pikkurasiassani ja haluan, että jossain vaiheessa voin katsoa taaksepäin ja tietää, että olen elänyt edes hetken, enkä ainoastaan suorittanut. Mökin vessassa on teksti: "Jos voit muistella elämääsi tyytyväisenä on kuin eläisi kahdesti". Pitäisikö tästä oppia jotain?

Tämä oli postaus osastolta "Beyond". Palaan varmasti myöhemmin aiheisiin "Bags" ja "Boots", mutta nyt näyttää siltä, että uudet värikkäät ajatukset sisältävät aika paljon tuota Beyond-kamaa. ;) Palataan taas! Kivaa viikon alkua kaikille! :)


4 kommenttia:

  1. Kiva kun olet aktivoitunut blogin suhteen.
    Lapsen saaminen on suuri onni. Lapsi vain ottaa tilansa ja kaikki järjestyy.
    Kahden aikuisen pojan äitinä odotan lapsenlapsia. I-Elina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! :) Kuten sanottu, elämää ei voi käsikirjoittaa loppuun asti ja loppujen lopuksi on kiva pysähtyä ja huomata, että vaihtoehtoja on joka päivä vaikka kuinka paljon, eikä aina tartte vaan puskea siihen yhteen ja ainoaan suuntaan. :)

      Poista
  2. Totta. itse voi vaikuttaa kuitenkin aika paljon elämäänsä :)

    Mukavaa joulukuun alkua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, joskus vaan vauhti on niin kova, ettei sitä muista, eikä kukaan muistuta.... Samoin sinulle! :)

      Poista

Mahtavaa, että päätit jättää kommentin! Piristät päivääni! :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...